Tommi Ranskassa

Tehdäänpäs päivitystä blogiteksteihin myös Ranskasta käsin. Tätä siis kirjoitetaan Ranskassa, vaikka päivitys voi tulla vasta silloin kun olen jo palannut takaisin kotoiseen Pays Bas:han (Hanna opetti, että Alankomaat on jotain tuommoista patongiksi). Hanna on luennolla ja mulla on tässä kämpällä ylimäärästä aikaa...

Noniin, tää kämppä on just niin kauhea kuin Hanna on mainostanut omassa blogissaan. Tekisi mieli laulaa luikauttaa Mombasa, kun ilmasto täällä on just samanlainen. Eli kuuma ja kostea. Aamulla ikkunat on ylös asti huurussa, eikä tähän nyt tarvita minkäänlaista epäsovinnaista käytöstä. Riittää ihan vaan, että nukkuu täällä. No tämän kosteuden seurauksena saa aamulla vedellä märkiä farkkuja jalkaan ja olokin on semmoinen hikisen nihkeä koko ajan. Eikä täällä varmaan homettakaan ole juuri ollenkaan, kuten kuva 3 osoittaa. Täällä ollessa vasta tajusin kuinka ehanaa on, kun minulla on oma suihku ja huussi. Tää koko käytävän käytössä oleva pesuhuone on aika.. no.. karsea. Ja ihan näin meidän kesken voin kertoa, että ranskalaisista näyttää lähtevän yllättävän paljon karvaa. Voisi L’oreal tässä kohtaa vähän panostaa tuotekehitykseen, niin pysyisi edes kotimarkkinoiden asiakkailla karvat päässä. Niin ja mainitaan nyt vielä, että vessoissa ei ole sitä muovirenkulaa, vaan pakaran saa painaa vasten kylmää posliinia. Ei sinänsä kaikkein mukavin tapa hoidella luontaisia asioita. Toinen ällötyksen aihe on tuo keittiö. Siis sielä ei ole mitään. Kaksi (2) keittolevyä ja sikavanha pesuallas, jossa näytti viime kerralla olevan vielä toissa viikkoiset riisit roiskittuna ympäri vatia. Ei kait sitä voi muuta kuin sopeutua. Tai ainakin yrittää... Hannallakin näyttäisi pikkuhiljaa siltä, että elämä alkaisi voittaa. Ymmärrän kyllä nyt ihan täysin sen alkuun sijoittuneen kulttuurishokin tms. miksi sitä nyt haluatkaan kutsua, mutta tää paikka on oikeesti melkonen läävä.

Nyt kun on purnattu asunnosta, niin voidaan siirtyä itse asiaan eli tähän meikäläisen Ranskan matkaan. Pikkupoikana ihailin aina Vanhoolin busseja, kun niitä ei juurikaan Suomessa näkynyt. Ja pikku-Tommi oli aina ihan täpinöissään, kun näki Vanhoolin. Tässäkin tapauksessa se joka miehessä asuva pikkupoika heräsi eloon heti kun Amsterdamissa huomasin, että mähän pääsen Vanhoolilla Ranskaan. Ei ollut täpinöinnillä rajaa siinä vaiheessa. Kymmenen tuntia Vanhoolissa oli silti aika rasittava kokemus ja olin jo kohtuullisen paskana kun pääsin perille. Niin siis perille Metziin, josta oli vielä 40min junailu Nancyyn. Mutta se junailu meni jo huomattavasti mukavammissa merkeissä, kun Hanna oli mua vastassa Metzissä. En mä olisi sieltä itse Nancyyn päässytkään, kun tosiaan ranskalaiset eivät puhu englantia, suomea eikä ruotsia. Ja tässä vaiheessa on mun kielipaletti tyhjänä. Että kaikille Ranskaan suuntaaville ihan vaan varotuksena, että itsenäisesti touhuaminen on aika haastavaa ilman paikallista murretta. Mustakin tuntuu, että Hanna saa taluttaa mua joka paikkaan ja tehdä kaiken. Ja tunnen tässä sivussa itseni ihan aasiksi. Siis vielä enemmän aasiksi kuin normaalisti.

Heti kärkeen tuli taas märällä rätillä harmittavia takaiskuja ja lujaa, kun Hanna sunnuntai-aamuna ilmoitti, että nyt koskee kurkkua ja nenä vuotaa. Eli flunssa päällä ja kovaa. No ei ole ihme näissä kosteissa merkeissä mistä jo edellä oli puhetta. Alkuviikko meni siis hyvin rauhallisissa ja räkäisissä merkeissä, kun keittelin teetä ja esitin taikatemppuja Hannalle, jotta mieli vähän paranisi. Tulipahan tarkastettua Hannan koneen Kummeli-varastot. Ja niitähän löytyi. Keskiviikkona alkoi elämä jo pikkuhiljaa voittaa ja kierreltiin kaupungilla monen tunnin ajan. Käytiin museossa kattelemassa tauluja yms. muuta taidetta. Josta nyt taas täytyy sanoa, että ärsyttää kun ei ymmärrä mitään kuvataiteen päälle. Ainakaan allekirjoittanut ei pysty sanomaan niistä mitään, paitsi tunnustamaan joidenkin tekijöiden tekniikan taitavuuden. Nyt sitten joku taiteentuntija hyppii seinille ja repii hiukset päästä, kun sanon vielä että toi yksikin Picasson työ (kts. kuvat) joka ks. museossa roikkui, ei ole minusta minkään näköinen. Dalista mä jopa tykkään, mutta palataan siihen myöhemmin jossain sopivan savuisessa baarissa viinilasin ja baskerin kanssa.

Keskiviikkona tuli myös maistettua periranskalaista snackia eli Croque Monsieur:tä. Käytännössä siis vaaleaa leipää, kinkkua ja jotain mielettömän hyvää juustoa ja paljo. Kyseinen ravinne sisältää varmaan kaloreita koko viikon edestä, mutta maku oli aivan mielettömän hyvä. Eli seuraavalla Ranskanreissulla pitää ottaa uudet maistiaiset ks. tavaraa. Tähän syömiseen liittyy myös meidän hölmöily Nancyn kauppahallissa. Ihmeteltiin sielä, että mitähän noi vähän munkkia muistuttavat pallerot on. Hanna sitten kysyi ja selvisi, että nehän on ikäänkuin friteerattuja perunoita. Pyydettiin niitä sitten niinkin paljon kuin 2 kappaletta. Taisi kauppahallin Pierreltä pudota silmät päästä, kun kuuli että peräti kaks haluttiin niitä. Kaveri alkoi siinä sitten soittamaan suutaan ja tuskailemaan, että johan tää käärepaperi maksaa enemmän kuin nää kaks perunaa. Kovasti yritettiin tyrkyttää Pierrelle rahaa, mutta kun ei kelvannut niin ei kelvannut. Saatiin sitten kaksi perunaa ilmaseksi ja pala ranskalaista käärepaperia. Voiko suurempaa onnea löytää mistään?

Päästiin tänään, elikkäs torstaina, todistamaan myös kuinka ranskalainen brankkari toimii. Talsittiin kaikessa rauhassa pitkin kaupungin katua ja etsittiin Eurolinesin toimistoa, jotta Hanna saa bussilipun Amsterdamiin. Niin yhtäkkiä sieraimiin alkoi kantautua palavan patongin haju, joka voimistui voimistumistaan. Yllättäen palaneen patongin haju konkretisoitui eteemme sysimustan savun olemuksessa. Hengitys kävi vaikeaksi ja yskimme nokea ja häkää ulos jo kovia kokeneista keuhkoistamme. Haparoimme savupilvessä eteenpäin, koska paluureitti oli jo suljettu läpitunkevan savun vuoksi. Ja samassa, kahvilassa juuri meidän vasemmalla puolella, näimme kuinka helvetin tuli löi ulos patonkiuunista. Liekit olivat sanoin kuvaamattoman kokoiset ja kuumuus korvensi ihoamme. Tässä vaiheessa kuvaan astui turisti-ilmiö ja Tommin suusta pääsi taas maailman fiksuin väläytys: ”kato tuola palaa”. Ihan kuin ei sitä kukaan olisi taas itse huomannut. Tämän väläytyksen seurauksena alkoi taas järki raksuttaa ja pakenimme toiselle puolelle katua, jossa turvapaikkamme Eurolinesin toimisto sijaitsi. Siinä lippuja ostaessamme suuri punainen paloauto päräytti torvet soiden kadulle ja ranskalaiset brankkarit alkoivat letkuttamaan kahvilaa sammuksiin. Lippujen oston jälkeen jatkoimme matkaamme suuresti järkyttyneinä palaneen patonkiuunin tradegiasta.

Kaupan kautta kotiin ja Kronenbourgia murheeseen. Kunhan Hanna palailee luennolta, niin päästään syömään. Menu pitää sisällään vain ja ainoastaan päivän annoksen, joka on hyvin opiskelijamaiseen tapaan pastaa ja jauhelihasoossia. Mutta huomenna on taas uusi päivä ja uudet jekut.

-tommi-